Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyväksyntä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyväksyntä. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Miksi olen tälläinen kuin olen?



Jokainen yksilö on kokemustensa ja eletyn elämänsä muovaama. Joku osa minusta tulee kasvatuksesta, joku osa perusluonteesta, joku osa kokemuksista ja joku osa vallitsevista olosuhteista. Menneisyydessä tapahtuneille asioille ei kukaan voi enää mitään, mutta se, miten valitsen niihin suhtautua on kiinni minusta itsestäni. En siis koe, että olisin uhri vaikka minulle on taphtunut jotain sellaista, mikä on vaikuttanut käyttäytymiseeni ja ajatuksiini kielteisesti. Niiden tapahtumien seurauksena olen oppinut toimimaan jollain tavalla, mutta kehityskykyisenä ihmisenä voin muuttaa ajatuksiani ja toimintaani uudelleen takaisin oikeaan suuntaan.

Joskus ihminen suojelee itseään kielteisillä toimintamalleilla niin pitkään, ettei mieli ole enää niin haavoittuva. Osaan eritellä syyt haitalliseen toimintaani, mutta en hae niistä oikeutusta vaan enemmänkin ymmärrystä ja juurisyytä sille, miksi toimin väärin ja vasta sitten voin tehdä oikeanlaisia korjaavia toimenpiteitä käyttäytymiseeni ja ajatteluuni. Jos korjaan pelkkää oiretta ymmärtämättä sen syytä, muutos ei ole pysyvä. Monesti ihmiset käsittävät tämän jotenkin väärin. Jos kerron mikä on saanut minut toimimaan jollain tavalla, niin se ymmärretään niin, että ajattelen, että minulla on oikeus tai lupa tehdä väärin, koska minulle on tehty väärin tai että aion lopun elämääni toimia vaan väärin, koska minulla on siihen syy. Näinhän asia ei kuitenkaan ole ja vahvasti tuntevana varmasti kärsin itse enemmän, kun kohtelen toisia huonosti. Sitä on kovin vaikea antaa itselleen anteeksi ja taas toisaalta haluaisi toiselta hiukan ymmärrystä ja tukea.

Olen tottunut pärjäämään yksin ja olemaan itsenäinen, kenestäkään riippumaton. Se on tavallaan hyvä asia, mutta kuten kaikki muutkin hyvät asiat, liiallisena annoksena sekin kääntyy joskus itseä vastaan. Kun liian pitkään yrittää pärjätä yksin, tulee avunpyytämisestä vaikeaa ja vastaanottamisesta vielä vaikeampaa. Sujuvasti osaan auttaa muita vaikka itselläni olisi mikä tahansa tilanne ja kun joskus yritän itse pyytää apua, enkä sitä saa, se tuntuu epäreilulta ja epäoikeudenmukaiselta. Vaikka olen edelleen keskeneräinen, niin minulla on silti oikeus tulla hyväksytyksi juuri tälläisenä. Itse hyväksyn itseni ja tilanteeni tänään, mutta en ajattele etteikö minun silti pitäisi edelleen kehittyä.

Olen tänään vähän enemmän kuin eilen ja vähän vähemmän kuin huomenna!





Tulla lähelle
vaatii sinulta voimaa,
paljon
väkevää voimaa

Olla lähellä
vaatii sinulta rohkeutta,
paljon
paljasta rohkeutta

Päästää lähelle,
sisälle,
vaatii sinulta
vain
uskoa toiseen ihmiseen

-Tommy Tabermann

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Elämisen sietämätön keveys. Tai sitten ei.

Hajotetun ihmisen tuskallinen matka kohti eheyttä.. Siinä teema, minkä ympärillä ajatukseni ovat viime päivinä taas pyörineet liikaa. Olen pohtinut, miten menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen, kuinka paljon sen pitää antaa vaikuttaa ja miten löytää uudelleen luottamus ihmisiin, kun sen kerran on menettänyt. Kertaalleen täysin palasiksi murentuneen ihmisen on vaikea luottaa uudelleen ja toisen ihmisen on sitä vaikea ymmärtää. Toinen kokee luottamuksen vaikeuden henkilökohtaisena vaikka se ei niin ole tarkoitettu. Toisella saattaa olla menneisyydessään kipeitä kokemuksia ihmissuhteista, missä ei ole ollut luottamusta ja automaattinen reaktio on välttää sellaisia ihmisiä. Luottamus ja halu luottaa on kuitenkin jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, mikä ihmisessä joko on tai ei ole. Jotkut ihmiset eivät ole koskaan luottaneet toiseen eivätkä edes huomaa sitä tai halua mitenkään korjata asiaa, toiset taas haluaisivat kovasti luottaa ja luonnostaan luottavatkin vaikka aiemmat kokemukset ovat tehneet siitä vaikeaa ja pelottavaa.

Miten erottaa ihminen, jonka pelko on vaan ohimenevää epävarmuutta, mikä häipyy, kun hän saa terveitä kokemuksia, ihmisestä, joka antaa pelkonsa hallita häntä eikä näe toiminnassaan mitään väärää? Olen monesti miettinyt, missä menee terveen itsekkyyden ja itsensä suojelemisen raja. Liian helposti uskon ihmisiin, enkä osaa kuunnella sisäistä ääntäni. Uskon, että ihmiset ovat hyviä ja jotkut ikävät tavat toimia johtuvat menneisyyden haavoista, mutta jos vaan rakastan ja hyväksyn, niin toisen haavat paranevat ja hän oppii uudelleen luottamaan ja näkemään itsessään olevan hyvän. Olen juuri se, joka vetää toisen ylös suosta, enkä usko, että toinen ylös päästyään painaa minut tilalleen siihen samaan suohon ja jättää sinne. Joskus se tuntuu täysin epäreilulta ja jos sen uskaltaa ilmaista, niin on jotenkin liian vaativa tai itsekäs. Erityisherkkänä ihmisenä toisen suohon jättäminen olisi kuitenkin paljon vaikeampaa kuin se sieltä yksin ylös kiipeäminen. Silti jokainen tilanne jättää jälkensä ja hetkellinen epäilys seuraavan suossa olevan kohdalla tulee mieleen, mitä jos taas päädyn itse yksin suohon, kun saan toisen sieltä pois... Todellinen luonne kuitenkin voittaa aina ja ojennan käteni jokaiselle vaikka se pelottaakin. Jotenkin haluan uskoa siihen, että jos uskallan ojentaa käteni riittävän monta kertaa, niin joskus kohdalle osuu se, joka haluaa kanssani pois sieltä suolta, kuivalle, kantavalle maalle ja pitää osaltaan huolen, ettei kumpikaan enää eksy suonsilmäkkeisiin.

Uskon rakkauden ja aidon välittämisen parantavaan voimaan ja juuri siksi ajaudun tilanteisiin, missä huomaan itse olevani suossa eikä kukaan ole auttamassa minua ylös.



“Don’t cry when the sun is gone because the tears won’t let you see the stars.” – Violeta Para