Rasittava ajatusvyöry

Välillä ärsyttää tämä ominaisuuteni tehdä kaikki joko täysillä tai sitten ei ollenkaan. Aina kun kiinnostun jostain asiasta, kiinnostun siitä täysillä ja se vie kaiken huomioni ja energiani. On se sitten harrastus, työ tai ihminen. Harrastukset ja työ ei valita saamastaan huomiosta, mutta ihmisten kanssa on välillä vaikeampaa. Tähän erityisherkkyyteen kun kuuluu asioiden loputtomalta tuntuva miettiminen ja analysointi, niin sitä on joskus toisten vaikea ymmärtää ja jaksaa. Hyvä ystäväni usein ihmettelee, miksi mietin jotain vanhaa asiaa edelleen ja aina uudestaan palaan pohtimaan, mitä oikeasti tapahtui ja miksi. Tiedän, että se on rasittavaa toiselle, mutta en vaan voi sille mitään.

Rauhallisen ja hillityn ulkokuoreni alla ei monikaan uskoisi käyvän sellaisen taukoamattoman ajatustenvyöryn, mikä siellä oikeasti käy. Kun joku tai jokin herättää mielenkiinnon, niin se pyörii mielessä jatkuvasti. Jokainen tilanne, sanottu sana, tehty asia, ihan kaikki pitää kelata läpi satoja kertoja, jos vaikka jotain on jäänyt huomaamatta tai ymmärtämättä edellisillä kerroilla. Jos koen, että tulen väärin ymmärretyksi, niin yritän selittää kaikin mahdollisin tavoin, jotta toisella olisi edes teoreettinen mahdollisuus ymmärtää, ajatuksiahan ei kukaan osaa lukea. Näin toimin kuitenkin vaan sellaisten ihmisten kanssa, joiden mielipiteellä on jotain merkitystä ja totta puhuakseni, lopulta on hyvin vähän niitä, joiden mielipide minusta merkitsee minulle jotain. Erityisherkän kanssa on vaikea tulla toimeen, joskus aivan täysin mahdotonta. Silti en vaihtaisi tätä kykyä tuntea ja aistia mihinkään, tulen sen kanssa toimeen ja niin tulevat varmasti nekin, joilla oikeasti on merkitystä.

Miltä sinusta tuntuu?

Voiko kukaan koskaan todella ymmärtää, miltä toisesta ihmisestä tuntuu? Me usein haemme kovasti sielunkumppania, jotain toista ihmistä, joka ymmärtäisi meitä täydellisesti. Jos toinen ei heti ymmärrä, luovutetaan eikä edes yritetä selittää, koska "Jos hän olisi etsimäni ihminen, niin hän ymmärtäisi". Nykyään deittailu on paljon helpompaa. Internet on täynnä treffisivustoja ja aina löytyy uusia seuralaisia. Ei ole tavallaan pakko edes yrittää nähdä vaivaa toisen eteen, koska puhelin on jo täynnä uusia ehdokkaita. Jos kuitenkin haluaa ymmärtää toista, niin pitää muistaa, että jokainen ei koe tunteita täysin samanlaisesti kuin itse kokee tai kuin ex-kumppani tai naapuri tai paras ystävä. Jokainen yksilö kokee asiat oman itsensä kautta ja reagoi tunteisiinsa omalla tavallaan. 

Itse koen, että sopivassa määrin esimerkiksi pelko on terveellinen tunne ja sitä pitää kuunnella, mutta jos pelko estää tarttumasta mahdollisuuksiin, niin se kääntyy itseä vastaan. Jokaisen omakohtaiset kokemukset ja eletty elämä muuttaa suhtautumista erilaisiin tilanteisiin, mutta sekin on yksilöllistä. Kenenkään kokemuksia ja tunteita ei voi vertailla, jokainen kokee ja tuntee erilaisesti eikä kenenkään kokemus ole toista parempi tai huonompi, jokaiselle itselleen tunne on täysin totta sillä hetkellä, kun sen elää. Miten siis kukaan voisi lopulta tietää paremmin mikä toiselle on hyväksi ja mikä ei. Jokin asia voi tuntua toisesta pieneltä ja mitättömältä, mutta jollekin toiselle se voi sillä hetkellä olla suuri ja merkittävä. Koskaan ei siis saisi sanoa toiselle tietävänsä täysin, miltä toisesta tuntuu tai neuvoa, miten toisen pitäisi suhtautua tai ajatella. Tukea, ymmärrystä, hyväksyntää, kannustusta, rohkaisua ja välittämistä voi ja pitää antaa, mutta toisen ihmisen kokemuksia ja tunteita ei koskaan pidä arvostella tai mitätöidä. Kukaan toinen ei voi täysin tietää, miltä minusta tuntuu!

Erityisherkkyys on tässäkin kohdassa sekä lahja että kirous. Kun yliempaattisena imee toisen tunnetiloja itseensä, niitä on helpompi ymmärtää ja myötäelää, mutta toisaalta päädytään juuri siihen, että toisen kokemusta ja ajatuksia ei voi koskaan täysin tietää. Jotenkin pitäisi osata suojella itseään menemästä mukaan toisen tunteisiin, mutta se myötäelämisen ja empaattisuuden tunne on niin voimakas, että kokee tekevänsä väärin, jos ei osallistu toisen ihmisen tilanteisiin. Toisaalta tämä pätee myös positiivisissa tunteissa, kun toinen on onnellinen, niin erityisherkkä imee sen tunteen itseensä ja on toisen puolesta onnellinen. Niin onnellinen, että meinaa haljeta. Tätä vahvaa ja voimakasta myötäelämistä on vaikea ymmärtää sellaisen, jolla ei erityisherkkyystaipumuksia ole. Erityisherkkä vaikuttaa omituiselta, tuuliviiriltä, johon vaikuttaa jokaisen ihmisen jokainen tunne. Ja näinhän se pääpiirteissään meneekin... Erityisherkkä on kuitenkin kiltein, auttavaisin ja uskollisin ihminen, jota koskaan kohtaat ja jos uskallat hypätä tämän ihmisen matkaan, osaat kohdella häntä hyvin ja ymmärrät hänen tunnetilojensa vaihtelua, niin hän varmasti antaa sinulle sellaista aitoa rakkautta ja välittämistä, mistä et ole ennen osannut edes uneksia. 


"Epäröinnin kynnyksellä kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?" - Tommy Tabermann

Elämisen sietämätön keveys. Tai sitten ei.

Hajotetun ihmisen tuskallinen matka kohti eheyttä.. Siinä teema, minkä ympärillä ajatukseni ovat viime päivinä taas pyörineet liikaa. Olen pohtinut, miten menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen, kuinka paljon sen pitää antaa vaikuttaa ja miten löytää uudelleen luottamus ihmisiin, kun sen kerran on menettänyt. Kertaalleen täysin palasiksi murentuneen ihmisen on vaikea luottaa uudelleen ja toisen ihmisen on sitä vaikea ymmärtää. Toinen kokee luottamuksen vaikeuden henkilökohtaisena vaikka se ei niin ole tarkoitettu. Toisella saattaa olla menneisyydessään kipeitä kokemuksia ihmissuhteista, missä ei ole ollut luottamusta ja automaattinen reaktio on välttää sellaisia ihmisiä. Luottamus ja halu luottaa on kuitenkin jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, mikä ihmisessä joko on tai ei ole. Jotkut ihmiset eivät ole koskaan luottaneet toiseen eivätkä edes huomaa sitä tai halua mitenkään korjata asiaa, toiset taas haluaisivat kovasti luottaa ja luonnostaan luottavatkin vaikka aiemmat kokemukset ovat tehneet siitä vaikeaa ja pelottavaa.

Miten erottaa ihminen, jonka pelko on vaan ohimenevää epävarmuutta, mikä häipyy, kun hän saa terveitä kokemuksia, ihmisestä, joka antaa pelkonsa hallita häntä eikä näe toiminnassaan mitään väärää? Olen monesti miettinyt, missä menee terveen itsekkyyden ja itsensä suojelemisen raja. Liian helposti uskon ihmisiin, enkä osaa kuunnella sisäistä ääntäni. Uskon, että ihmiset ovat hyviä ja jotkut ikävät tavat toimia johtuvat menneisyyden haavoista, mutta jos vaan rakastan ja hyväksyn, niin toisen haavat paranevat ja hän oppii uudelleen luottamaan ja näkemään itsessään olevan hyvän. Olen juuri se, joka vetää toisen ylös suosta, enkä usko, että toinen ylös päästyään painaa minut tilalleen siihen samaan suohon ja jättää sinne. Joskus se tuntuu täysin epäreilulta ja jos sen uskaltaa ilmaista, niin on jotenkin liian vaativa tai itsekäs. Erityisherkkänä ihmisenä toisen suohon jättäminen olisi kuitenkin paljon vaikeampaa kuin se sieltä yksin ylös kiipeäminen. Silti jokainen tilanne jättää jälkensä ja hetkellinen epäilys seuraavan suossa olevan kohdalla tulee mieleen, mitä jos taas päädyn itse yksin suohon, kun saan toisen sieltä pois... Todellinen luonne kuitenkin voittaa aina ja ojennan käteni jokaiselle vaikka se pelottaakin. Jotenkin haluan uskoa siihen, että jos uskallan ojentaa käteni riittävän monta kertaa, niin joskus kohdalle osuu se, joka haluaa kanssani pois sieltä suolta, kuivalle, kantavalle maalle ja pitää osaltaan huolen, ettei kumpikaan enää eksy suonsilmäkkeisiin.

Uskon rakkauden ja aidon välittämisen parantavaan voimaan ja juuri siksi ajaudun tilanteisiin, missä huomaan itse olevani suossa eikä kukaan ole auttamassa minua ylös.

“Don’t cry when the sun is gone because the tears won’t let you see the stars.” – Violeta Para