Elämisen sietämätön keveys. Tai sitten ei.

Hajotetun ihmisen tuskallinen matka kohti eheyttä.. Siinä teema, minkä ympärillä ajatukseni ovat viime päivinä taas pyörineet liikaa. Olen pohtinut, miten menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen, kuinka paljon sen pitää antaa vaikuttaa ja miten löytää uudelleen luottamus ihmisiin, kun sen kerran on menettänyt. Kertaalleen täysin palasiksi murentuneen ihmisen on vaikea luottaa uudelleen ja toisen ihmisen on sitä vaikea ymmärtää. Toinen kokee luottamuksen vaikeuden henkilökohtaisena vaikka se ei niin ole tarkoitettu. Toisella saattaa olla menneisyydessään kipeitä kokemuksia ihmissuhteista, missä ei ole ollut luottamusta ja automaattinen reaktio on välttää sellaisia ihmisiä. Luottamus ja halu luottaa on kuitenkin jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, mikä ihmisessä joko on tai ei ole. Jotkut ihmiset eivät ole koskaan luottaneet toiseen eivätkä edes huomaa sitä tai halua mitenkään korjata asiaa, toiset taas haluaisivat kovasti luottaa ja luonnostaan luottavatkin vaikka aiemmat kokemukset ovat tehneet siitä vaikeaa ja pelottavaa.

Miten erottaa ihminen, jonka pelko on vaan ohimenevää epävarmuutta, mikä häipyy, kun hän saa terveitä kokemuksia, ihmisestä, joka antaa pelkonsa hallita häntä eikä näe toiminnassaan mitään väärää? Olen monesti miettinyt, missä menee terveen itsekkyyden ja itsensä suojelemisen raja. Liian helposti uskon ihmisiin, enkä osaa kuunnella sisäistä ääntäni. Uskon, että ihmiset ovat hyviä ja jotkut ikävät tavat toimia johtuvat menneisyyden haavoista, mutta jos vaan rakastan ja hyväksyn, niin toisen haavat paranevat ja hän oppii uudelleen luottamaan ja näkemään itsessään olevan hyvän. Olen juuri se, joka vetää toisen ylös suosta, enkä usko, että toinen ylös päästyään painaa minut tilalleen siihen samaan suohon ja jättää sinne. Joskus se tuntuu täysin epäreilulta ja jos sen uskaltaa ilmaista, niin on jotenkin liian vaativa tai itsekäs. Erityisherkkänä ihmisenä toisen suohon jättäminen olisi kuitenkin paljon vaikeampaa kuin se sieltä yksin ylös kiipeäminen. Silti jokainen tilanne jättää jälkensä ja hetkellinen epäilys seuraavan suossa olevan kohdalla tulee mieleen, mitä jos taas päädyn itse yksin suohon, kun saan toisen sieltä pois... Todellinen luonne kuitenkin voittaa aina ja ojennan käteni jokaiselle vaikka se pelottaakin. Jotenkin haluan uskoa siihen, että jos uskallan ojentaa käteni riittävän monta kertaa, niin joskus kohdalle osuu se, joka haluaa kanssani pois sieltä suolta, kuivalle, kantavalle maalle ja pitää osaltaan huolen, ettei kumpikaan enää eksy suonsilmäkkeisiin.

Uskon rakkauden ja aidon välittämisen parantavaan voimaan ja juuri siksi ajaudun tilanteisiin, missä huomaan itse olevani suossa eikä kukaan ole auttamassa minua ylös.

“Don’t cry when the sun is gone because the tears won’t let you see the stars.” – Violeta Para